Länsimaisen musiikin historia

Länsimaisen musiikin historia on kertomus siitä, miten eurooppalainen taidemusiikki kehittyi keskiajan yksiäänisestä kirkkolaulusta kohti nykypäivän monimuotoista sävelkieltä. Tässä artikkelissa käymme läpi kuusi perinteistä aikakautta – keskiaika, renessanssi, barokki, klassismi, romantiikka sekä 1900-luku ja nykymusiikki – ja esittelemme kunkin kauden tyypilliset piirteet ja tärkeimmät säveltäjät. Keskitymme nimenomaan länsimaiseen taidemusiikkiin; aiemmin olemme käsitelleet myös sitä, miten ja miksi musiikki on syntynyt.

Mitä länsimaisella taidemusiikilla tarkoitetaan?

Länsimainen taidemusiikki tarkoittaa Euroopassa kehittynyttä, kirjoitettuun nuottikuvaan perustuvaa musiikkiperinnettä, jota kutsutaan arkikielessä usein klassiseksi musiikiksi. Perinne syntyi kirkon piirissä ja levisi vähitellen hoveihin, konserttisaleihin ja oopperataloihin. Sen tunnuspiirteitä ovat tarkka nuotinnus, moniäänisyys eli useiden samanaikaisten sävellinjojen yhdistely sekä selkeät sävellysmuodot.

Musiikin historia jaetaan opetuksen helpottamiseksi aikakausiin. On tärkeää muistaa, että kyseessä on jatkumo, ei sarja jyrkkiä rajoja: aikakaudet menevät osittain päällekkäin, ja niiden ajoitukset ovat tutkijoiden sopimia likiarvoja. Rajavuodet sidotaan usein merkkitapahtumiin, kuten säveltäjän kuolemaan tai uuden tyylin läpimurtoon.

Länsimaisen musiikin aikakaudet lyhyesti

Alla oleva taulukko kokoaa yhteen aikakausien ajoitukset, tyypilliset piirteet ja keskeiset säveltäjät. Tarkemmat esittelyt löydät taulukon jälkeisistä osioista.

Keskiaika (n. 500–1400)

Keskiaika on länsimaisen taidemusiikin varhaisin dokumentoitu kausi, ja sen varhaisin musiikki oli yksiäänistä kirkkolaulua. Tunnetuin esimerkki on gregoriaaninen laulu: tahdittamaton, latinankielinen ja yhdellä sävellinjalla etenevä liturginen laulu, joka sai nimensä paavi Gregorius I:n mukaan.

Kauden aikana kehittyi vähitellen moniäänisyys. Pariisin Notre-Damen koulukunnan säveltäjät Léonin ja Pérotin loivat 1100- ja 1200-luvun vaihteessa organumia, jossa gregoriaanisen laulun ylle lisättiin itsenäisiä ääniä. Myöhemmin ranskalainen ars nova -tyyli (n. 1300–1375) toi mukanaan monimutkaisemman rytmiikan.

Keskiajan keskeiset säveltäjät

• Hildegard Bingeniläinen (1098–1179): saksalainen abbedissa ja säveltäjä, jolta tunnetaan yli 70 liturgista laulua sekä moraliteettinäytelmä Ordo Virtutum.
• Guillaume de Machaut (n. 1300–1377): ars novan johtohahmo, jonka Messe de Nostre Dame on varhaisin tunnettu yhden säveltäjän koko messusävellys.

Renessanssi (n. 1400–1600)

Renessanssissa moniäänisyys hioutui tasapainoiseksi ja täyteläiseksi vokaalipolyfoniaksi. Tyypillistä oli useiden äänten sulava yhteensoiva kudos, jossa jokainen linja oli itsenäinen mutta silti osa harmonista kokonaisuutta. Kirkkomusiikin rinnalle nousi maallinen laulu, kuten italialainen madrigaali.

Nuottipainatuksen yleistyminen 1500-luvulla levitti sävellyksiä aiempaa laajemmalle ja teki joistakin säveltäjistä kansainvälisesti tunnettuja.

Renessanssin keskeiset säveltäjät

• Josquin des Prez (n. 1450–1521): aikansa ehkä arvostetuin säveltäjä, jonka maine levisi nuottipainatuksen myötä kaikkialle Eurooppaan.
• Giovanni Pierluigi da Palestrina (n. 1525–1594): roomalaisen koulukunnan mestari, joka tavoitteli selkeää sanankulkua ja sulavaa äänenkuljetusta.
• Claudio Monteverdi (1567–1643): madrigaalin uudistaja ja renessanssin ja barokin välinen siltahahmo.

Barokki (n. 1600–1750)

Barokki oli koristeellisuuden ja voimakkaan tunneilmaisun aikakausi, jolle oli tyypillistä basso continuo – jatkuva bassolinja (usein sello ja cembalo), jonka päälle muut äänet rakentuivat. Musiikissa toistuvat moniäänisyys, kontrapunkti eli itsenäisten sävellinjojen yhdistely sekä maalauksellinen, mahtipontinen muoto. Moniäänistä sävelkudosta kutsutaan nimellä polyfonia.

Barokin katsotaan tavallisesti päättyneen vuonna 1750, jolloin kauden merkittävin säveltäjä kuoli. Raja ei kuitenkaan ollut jyrkkä: italialaiset säveltäjät siirtyivät kevyempään galanttiin tyyliin jo 1730-luvulla, kun taas moni saksalainen jatkoi barokin tyylissä pidempään. Lisää aiheesta löydät artikkelistamme saksalaisesta musiikista.

Barokin keskeiset säveltäjät

• Johann Sebastian Bach (1685–1750), jonka tunnetuimpia sävellyksiä ovat h-mollimessu, Johannes-passio ja Jouluoratorio.
• Antonio Vivaldi (1678–1741), jonka teoksista tunnetuin on viulukonserttosarja Neljä vuodenaikaa.
• Georg Friedrich Händel (1685–1759), oopperan ja oratorion mestari, joka sävelsi muun muassa Messiaan ja teoksen Music for the Royal Fireworks.

Klassismi (n. 1750–1820)

Klassismi korosti selkeyttä, tasapainoa ja hillittyä kauneutta barokin koristeellisuuden vastapainoksi. Kaudella vakiintuivat keskeiset sävellysmuodot, ennen kaikkea sonaattimuoto, jonka varaan sinfoniat, kvartetot ja konsertot rakennettiin. Sävelkieli oli aiempaa läpikuultavampaa: selkeä melodia soi yksinkertaisen säestyksen päällä.

Klassismin ajan sävellykset ovat yhä klassisen musiikin konserttiohjelmistojen ydintä, ja esimerkiksi pianonsoiton aloittaminen aikuisena johtaa usein juuri tämän kauden teosten pariin.

Klassismin keskeiset säveltäjät

• Joseph Haydn (1732–1809): sinfonian ja jousikvarteton kehittäjä, jota kutsutaan näiden muotojen isäksi. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa kuuluvat oratorio Luominen, niin sanottu Yllätyssinfonia (nro 94) sekä Lontoon-sinfoniat.
• Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791), jonka tuotantoa edustavat muun muassa käyrätorvikonsertot, klarinettikvintetto, serenadi Eine kleine Nachtmusik sekä oopperat Taikahuilu, Don Giovanni ja Figaron häät.
• Ludwig van Beethoven (1770–1827), klassismin ja romantiikan sillanrakentaja, jonka tunnetuimpia teoksia ovat yhdeksän sinfoniaa, viulukonsertto ja ainoa ooppera Fidelio.

Romantiikka (n. 1800–1910)

Romantiikan tyypillisimpiä piirteitä olivat sävellysten tunteikkuus ja mielikuvituksellisuus. Säveltäjät tavoittelivat henkilökohtaista ilmaisua ja suuria tunnelatauksia, ja orkesterit kasvoivat aiempaa suuremmiksi. Suosioon nousivat pianon ja laulun pienoismuodot, kuten elegia, balladi ja bagatelli, mutta myös laajat sinfoniat ja oopperat.

Soittotekniikka kehittyi huomattavasti: virtuoosit kuten Niccolò Paganini venyttivät soittimiensa mahdollisuuksia äärirajoille. Kaudella voimistui myös kansallisromantiikka, jossa säveltäjät ammensivat oman maansa kansanmusiikista.

Romantiikan keskeiset säveltäjät

• Franz Schubert (1797–1828), liedin eli taidelaulun mestari, joka tunnetaan myös Keskeneräisestä sinfoniasta.
• Frédéric Chopin (1810–1849), lähes yksinomaan pianolle säveltänyt runollinen tyylin uudistaja.
• Niccolò Paganini (1782–1840), legendaarinen viuluvirtuoosi, jonka tekniset uudistukset vaikuttivat koko soittimiston kehitykseen.

Myös musiikin lajit muuttuivat: ooppera ja baletti nousivat suuriksi, näyttäviksi spektaakkeleiksi. Oopperan tunnetuin nimi 1800-luvulta on italialainen Giuseppe Verdi (1813–1901), ja saksalainen Richard Wagner (1813–1883) uudisti oopperan rakennetta perusteellisesti.

1900-luku ja nykymusiikki

1900-luvun taidemusiikkia leimasivat hajanaisuus ja nopeat tyylimuutokset, kun perinteinen sävellaji eli tonaalisuus alkoi hajota. Syntyi lukuisia rinnakkaisia tyylisuuntia, joista varhaisimpia ja tunnetuimpia ovat impressionismi ja ekspressionismi.

Impressionismi

Impressionismi keskittyi tunnelmaan ja sointiväriin perinteisen melodian ja harmonian sijaan. Tyylipiirteitä olivat häilyvä rytmi, laajat soinnut ja sointivärin keskeinen asema. Suuntauksen johtohahmo oli ranskalainen Claude Debussy (1862–1918), joka itse kuitenkin torjui koko impressionismi-nimityksen.

Ekspressionismi, atonaalisuus ja sarjallisuus

Ekspressionismissa taiteilija siirtää kokemansa tunteen teokseen usein liioitellen, jotta se välittyy kuulijalle selvästi. Itävaltalaisen Arnold Schönbergin (1874–1951) musiikki muuttui yhä dissonoivammaksi, kunnes sävellajin tuntu katosi kokonaan – syntyi atonaalisuus eli sävelkeskuksen puuttuminen. Schönberg kehitti 1920-luvulla sarjallisuuden (kaksitoistasäveljärjestelmän), jota jatkoivat hänen oppilaansa Alban Berg ja Anton Webern.

Venäläissyntyinen Igor Stravinsky (1882–1971) oli yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista säveltäjistä; hänen balettinsa Kevätuhri aiheutti kantaesityksessään 1913 kuuluisan skandaalin. Vuosisadan mittaan syntyi lisää suuntauksia minimalismista sähköiseen musiikkiin, ja musiikin tutkittuja vaikutuksia hyödynnetään nykyään esimerkiksi musiikkiterapiassa.

Yleisimmät väärinkäsitykset länsimaisen musiikin historiasta

Länsimaisen musiikin historiaan liittyy muutama sitkeä väärinkäsitys, jotka kannattaa oikaista heti.

• ”Klassinen musiikki” ja ”klassismi” tarkoittavat samaa. Eivät tarkoita. Klassismi on noin 1750–1820 sijoittuva aikakausi, kun taas klassinen musiikki on arkikielinen yleisnimitys koko länsimaiselle taidemusiikille.
• Aikakausilla on tarkat alku- ja loppuvuodet. Ajoitukset ovat sopimuksenvaraisia likiarvoja, ja kaudet menevät päällekkäin. Barokin ja klassismin tyylit esimerkiksi elivät rinnakkain useita vuosikymmeniä.
• Historia alkaa barokista. Dokumentoitu historia ulottuu keskiajan gregoriaaniseen lauluun asti – satoja vuosia ennen Bachia.
• Stravinsky kuuluu 1800-luvulle. Vaikka baletti kukoisti jo romantiikan aikana, Stravinsky oli nimenomaan 1900-luvun säveltäjä.
• Säveltäjä kuuluu vain yhteen kauteen. Beethovenin kaltaiset hahmot ovat siirtymäkausien säveltäjiä, joiden tuotanto kattaa kahden aikakauden piirteitä.

Miten länsimaiseen musiikkiin kannattaa tutustua?

Helpoin tapa tutustua länsimaisen musiikin historiaan on kuunnella kultakin kaudelta muutama keskeinen teos ja kiinnittää huomiota tyylieroihin. Hyvä aloituspolku etenee aikajärjestyksessä: gregoriaaninen laulu, Palestrinan vokaalipolyfonia, Bachin kontrapunkti, Mozartin selkeä klassismi, Chopinin romanttinen piano ja lopuksi Debussyn sointivärit.

Jos innostut kuuntelusta niin paljon, että haluat itse soittaa, kannattaa lukea vinkkimme siihen, miten soittoharrastuksen voi aloittaa. Historian tuntemuksesta on hyötyä myös silloin, kun pohtii musiikin säveltämistä eri käyttötarkoituksiin, sillä monet nykyään käytetyt sävellyskeinot juontavat juurensa näiltä aikakausilta.

Usein kysytyt kysymykset (UKK)

Mitkä ovat länsimaisen taidemusiikin pääaikakaudet?

Perinteisesti erotetaan kuusi kautta: keskiaika (n. 500–1400), renessanssi (n. 1400–1600), barokki (n. 1600–1750), klassismi (n. 1750–1820), romantiikka (n. 1800–1910) sekä 1900-luku ja nykymusiikki.

Milloin barokki alkoi ja päättyi?

Barokki ajoitetaan tavallisesti noin vuosiin 1600–1750. Loppuvuosi 1750 sidotaan Johann Sebastian Bachin kuolemaan, vaikka tyylimuutos tapahtui vähitellen eikä minään yksittäisenä vuonna.

Mitä eroa on klassisella musiikilla ja klassismilla?

Klassismi on tietty aikakausi (n. 1750–1820), jota edustavat esimerkiksi Haydn, Mozart ja Beethoven. Klassinen musiikki taas on arkikielinen yleisnimitys koko länsimaiselle taidemusiikille keskiajalta nykypäivään.

Kuka oli romantiikan ajan tärkein säveltäjä?

Yhtä tärkeintä nimeä ei voi nostaa, sillä kausi oli monimuotoinen. Keskeisiä hahmoja olivat muun muassa Schubert, Chopin ja Paganini sekä oopperassa Verdi ja Wagner.

Miksi aikakausien rajat ovat epätarkkoja?

Aikakaudet ovat tutkijoiden jälkikäteen tekemiä jäsennyksiä, eivät säveltäjien itsensä käyttämiä kategorioita. Tyylit kehittyivät vähitellen ja elivät rinnakkain, joten rajavuodet ovat sopimuksenvaraisia likiarvoja.